Nindendo

Talon osoite oli Lohkaretie 3 A, iso betonisista elementeistä kasattu talo. Talo, jota jotkut myös bunkkeriksi kutsuivat.

Asuimme vanhempieni kanssa viidennen kerroksen vuokra-asunnossa.

Heräsin ja ajattelin päivästä tulevan samanlaisen kuin kaikista muistakin.

Nousin sängystä. Puin päälleni haalistuneet farkut sekä serkulta saamani nuhjuisen flanellipaidan. Olin valmis kohtaamaan päivän tapahtumat

Katsoin ikkunastasta ulos ja minua tervehti tuttu näkymä. Edessäni avautui lähiön piha ja kaupungin omistamat korkeat kerrostalot.

Olin asunut täällä aina. BORN AND RAISED

Tunsin kolmen kilometrin säteellä jokaisen kujan ja kolon.

Kaikki lähialueen asukkaat olivat tulleet tutuksi. Suurimalle osalle heistä meillä oli kaveriporukassamme osuvat lempinimet.

A-talon asukkaat olivat rauhallisempia kuin B-talon asukkaat.

B-talossa kaikki asunnot olivat pieniä yksiöitä. Sinne oli asutettu varsin värikkäitä ihmisiä. Meitä lapsia oli kehotettu välttämään sitä sakkia.

Vanhoja juoppoja, linnakundeja ja vieterien tavoin sinkoilevia piripäitä.   

Juopot istuskelivat aina talon edessä olevilla penkeillä. Alkukuusta kädessä oli pontikkaa. Loppukuusta se oli vaihtunut käsidesiin tai Lasoliin.

Vaikutti siltä, että linnakundit halveksivat juoppoja. Pitivät itseään parempina kai.

Piripäät elivät täysin omaa elämäänsä.

Säännöllisin he aiheuttivat jonkinlaisen välikohtauksen. Niiden episodien selvittämiseen tarvittiin usein virkavaltaa. Koko kulmakunta seurasi näytöksiä uteliaana.

B-rakennuksessa oli noin kolmekymmentä yksiötä. Toisessa kerroksessa asui Kinde.

Kinde oli vanha pirijyrä. Hänen sisuskalunsa olivat pettäneet liiallisen aineiden käytön seurauksena. Rapautuneen fysiikan takia hän oli jonkin tovin pidättäytynyt narkkaamisesta.

Kaman vetämisen ja myymisen sijaan hän alkoi myymään varastettua elektroniikkaa. Hänen sloganinsa oli: ”KINDELTÄ LÖYTYY MITÄ VAAN!”

Kotoa lähtiessäni muistin edellisenä iltana katselleeni ikkunasta Kinden ja kumppanien touhuja.

He kantoivat pihalla muutaman linnakundin kanssa pakkettiauton takatilasta upouusia Nintendo-pelikonsoleita rappukäytävään.

Siitä lähtien oin haaveillut omasta Nintendosta kun luokkakaverini Pete sai sellaisen joululahjaksi.

Pete oli särkiniemen omakotitaloalueelta. Paremman tulotason perheestä siis.

Vanhemmillani ei ollut moisiin ylellisyyksiin varaa. He molemmat olivat sairaseläkkeellä. 

Mietin kuumeisesti kuinka saisin järjestettyä itselleni pelikonsolin.

Peten luona pääsin hetken kokeilemaan Super Mariota. Siellä lukuisten sisarusten takia minun peliaikani jäi harmittavan lyhyeksi.

Tilanne näytti epätoivoiselta. Lupasin kuitenkin itselleni, että teen asialle jotain.

Keräsin kokoon parhaat kaverini. Markku, Jounin ja Janne. Mietimme yhdessä sotasuunnitelmaa.

Ehdotin että kävisimme kysymässä Kindeltä josko hän voisi lainata meille Nintendoa. Tiesin että hänellä oli niitä kuitenkin lukuisia kodissaan.

Meillä ei ollut kellään oikein riittävästi rohkeutta mennä tuon pelottavan miehen ovelle.

Ratkaisua puntaroidessa muistin yhtäkkiä parin kuukauden takaisen tilanteen.

Pelastin Kinden pinteestä. Poliisit jututtivat häntä pihalla. Virkavaltaa kiinnosti lähellä tapahtunut murtovarkaus.

Olin kävelemässä koulusta kotiin ku Kinde huikkasi: ”Poika! Tuus käymään tässä.”

”Korjattiin tän pikkujätkän pyörää. Vai mitä?” Hämmennyin suuresti mutta vastasin kuitenkin myöntävästi.

Poliisit olivat silminnähden pettyneitä ja lähtivät jatkamaan matkaa. Kinde kiitti ja totesi: ”Mä oon tästä sulle palveluksen velkaa poitsu.”

Unohdin asian kunnes se nyt muistui mieleen. Mietin voisiko siitä olla hyötyä. Sovimme poikien kanssa että käyn kysymässä Nintendoa lainaan mainiten aiemmin tapahtuneesta.

Lähden hieman vastahakoisesti kävelemään kohti Kinden alaovea. Avaan alaoven, kuljen eteiskäytävän läpi ja suuntaan hissille. Painaessani hissin nappia kuilusta kuuluu huolestuttava ryminä. Astuessani sisään pelkään että se saattaa vaikka pettää ja pudottaa minut nopeaan kuolemaan.

Hissin tavoittaessa alimman kerroksen siitä kuuluu kilahtava merkkiääni. Ovet avautuvat narahtaen uhkaavasti. Koppi on täysin turhittu tusseilla ja joku on oksentanut nurkkaan.

Päätän käyttää rappusia.

Etsin oikean oven ja kädet vapisten painan ovikelloa. Sisältä ei kuulu mitään. Onkohan hän edes kotona?

Soitan kelloa toisen kerran. Olin jo tekemässä lähtöä kun sisältä kuuluu rapinaa. Kohta Kinde avaa oven räjähtäneen näköisenä.

”Mitä asiaa?” hän kysyi vihaisesti.

Soperran asiani pikaisesti ja sen miten tärkeä Nintendo meille olisi.

Esitystapani vaikutti varmasti siltä, kuin kyse olisi ollut elämästä ja kuolemasta. Olen vilpitön ja vakava. Kindeä se huvittaa ja hän pyytää minut sisään.  

Pieni asunto on täynnä avaamattomissa laatikoissa olevaa elektroniikkaa. Isoja kuvaputkitelevisioita, radioita ja kaiuttimia. Katseeni kiinnityy kuitenkin pöydässä oleviin NINTENDOIHIN.

Hämmästelen hetken näkyä.

Kinde alkaa tenttaamaan minua. Mistä tiesin että hänellä on NINTENDOJA? Tietääkö kukaan muu että minä tiedän?? Sellaista kroonistunutta epäluuloa ja vainoharhaisuutta.

Kerroin mitä olin nähnyt ikkunasta. Valehtelin, että kenelläkään muulla minun lisäkseni ei ole aavistustakaan asiasta.

Muistutin samalla myös tilanteesta poliisien kanssa. Hänen suhtautumisensa vaihtuu samalla sekunnilla. Hän tajusi, että olen se sama poika, joka oli poliisien kuulustelutilanteessa.  

Ajattelin, että tämä juttu voisi onnistua. Hetken päästä minulle paljastui, että lainaaminen ei tullutkaan kysymykseen. Minulle ehdotettiin, että saan itselleni oman Nintendon, jos toimitan paketteja lähistöllä asuville ihmisille. Epäröin hetken, mutta halusin myös Nintendon, ja toisaalta en halunnut tuottaa kavereillenikaan pettymystä tulemalla takaisin tyhjin käsin. Suostuin tarjoukseen ja sovimme, että saan ottaa yhden Nintendon mukaani, kunhan tulen huomenna klo 17 takaisin repun kanssa. 

Lähdin asunnosta ison laatikon kanssa ajattelematta juurikaan huomista. Paketissa oli mukana Super Mario Bros peli, sekä Duck Hunt. Voi pojat! Juoksin kaverieni luokse iso laatikko kainalossa ylpeänä, mutta en suostunut kertomaan, että miten sain suostuteltua Kinden antamaan sen minulle.  

Seuraava ongelma oli, että missä pelaisimme sitä. Muistimme, että talomme alakerrassa oli harrastetila, jossa oli pieni tv. Lähdimme sinne heti testaamaan pelejä ja aika kului kuin siivillä. Illalla menimme koteihimme aivan kuin mitään ei olisi tapahtunu. 

Seuraavana päivänä heräsin kouluun ja menin viideksi Kinden ovelle. Kinde avasi oven ja pyysi minut sisään. Hänelle oli näköjään tullut eilisen jälkeen uusi satsi, iso kasa uusia kelloradioita. Minun tehtäväni oli toimittaa niitä eteenpäin. Helppo homma arvelin. Sain rypistyneellä lapulla kolme eri osoitetta ja pakkasin kelloradiot isoon reppuuni ja lähdin etenemään.  

Toimitin muutaman kuukauden aikana muutamia paketteja ja sain korvattua Kindelle Nintendon. Vuosien kuluessa ajauduin pikkuhiljaa syvemmälle tähän kuvioon, vaikka monta kertaa yritin tehdä lähtöä. Olin tässä vaiheessa jo 17-vuotias ja opiskelin graafista suunnittelua ja siinä ohessa toimitin ihmisille varastettuja tietokoneita. Minulla ei juurikaan ollut muuta elämässäni.  

Olin ollut kiinnostunut musiikista aina, mutta mitenkään syvällisemmin en ollut siitä innostunut. Yhtenä päivänä olin menossa tapani mukaan hakemaan Kindeltä paria kannettavaa tietokonetta. Tietokoneiden vieressä oli kitaran muotoinen laatikko. Innostuin näkemästäni ja kysyin mikä se oli. Kinde vastasi, että basso. Lähdin viemään tietokoneita. Matkalla mieleeni juolahti ajatus, että jos ostaisin basson Kindeltä ja alkaisin soittamaan sitä. Ja niin teinkin.  

Tämä oli elämäni käännekohta. Olin muutaman viikon ajan soittanut bassoa ja opetellut vanhojen punkbändien bassokuvioita. Eräs päivä kouluun mennessäni näin aulan ilmoitustaululla lapun: ”ETSITÄÄN BASISTIA PUNKBÄNDIIN!” ja tekstin perässä numero. Soitin numeroon heti ja kerroin, että en ole kovin hyvä soittamaan ja, että en ole soittanut pitkään. Puheluuni vastannut Make kertoi, että ei soittotaidolla ollut juurikaan väliä punkissa, ei Sid Viciouskaan osannut soittaa. 

Aloimme treenaamaan muiden bändien biisejä ja muutaman kuukauden päästä meillä oli ensimmäinen keikka. Tässä vaiheessa irtauduin kokonaan varastetun tavaran myynnistä, koska sille ei ollut aikaa. Kinde otti asian hyvin vastaan pienen neuvottelut jälkeen. Kuukaudet kuluivat ja hankimme nimeä bändillemme keikoilla ja omassa alakulttuurisessa kohderyhmässämme olimme kohtalaisen suosittuja. Bändimme nimi oli TNT. Mietimme myös muita nimiä, mutta mistään ei päästy sopimukseen. Lopulta homma ratkesi, kun radiosta soi saman niminen AC/DC:n biisi. 

Julkaisimme muutamia vinyylisinkkuja omakustanteisesti ja eräs virolainen pienlevy-yhtiö kiinnostui touhuistamme, ja ehdotti kokopitkän albuminen julkaisua. Olimme heti mukana. Tässä vaiheessa bändiin siis kuului Make – laulaja-kitaristi, Mikko – toinen kitaristi, Janne – rumpali, sekä minä soitin bassoa.  

Lähdimme Viroon ensimmäisen kokopitkän nauhoituksiin ja nauhoituksen jälkeen heitimme siellä myös muutamia keikkoja. Virosta tuli sinä aikana meille todella tuttu paikka. Viimeisen keikan jälkeen tutustuin ruotsalaiseen Anitaan. Anita oli Virossa opiskelemassa arkkitehdiksi ja oli kiinnostunut myös punkmusiikista. Juttelimme aamuun asti ja seuraavana aamuna minun piti lähteä takaisin Suomeen.  

Lähdimme aamulla lentämällä takaisin suomeen, mutta en saanut Anitaa mielestäni. Soittelimme seuraavien viikkojen aikana ahkerasti, ja loppujen lopuksi päätimme, että lähden takaisin Viroon Anitan luokse.  

Nykyisin olemme Anitan kanssa naimisissa ja meillä on kaksi lasta. Asumme Saksassa, tarkemmin sanoen Berliinissä ja elämme rauhallista perhearkea. Lapset ovat jo koulussa. Anita pyörittää kaverinsa kanssa kahdestaan arkkitehtitoimistoa ja minä teen graafisen alan töitä. Elämä tuntuu hyvältä. 

Mietin usein nukkumaan mennessäni, että miten pienet asiat voikaan vaikuttaa niin laajasti elämän kulkuun. Jos en olisi silloin lapsena saanut pakkomiellettä Nintendosta, niin en olisi ehkä koskaan ajautunut Kinden luokse ja sitä kautta ostamaan bassoa. Basson ostaminen taas johti siihen, että löysin nykyisen vaimoni, ja niin edelleen. Hurjaa, vai mitä?

Riku Marjanen – 17.09.2020 Mikkeli